• Mistä äidit unelmoivat? Muutama veikkaus: Pitkistä nokkaunista, valmiiksi katetusta pöydästä, siitä, että yllättäen joku olisi siivonnut eteisen, tai siitä, että lauantaiaamuna olisi rauhallista aikaa loikoilla kumppanin kainalossa sen sijaan, että on tytön futisturnaus ja pojalla kahdet kaverisynttärit.

    Äidit saattavat unelmoida myös omasta ajasta, matkoista, rahasta, kauneudesta itsessään ja ympärillään. Tunnen myös äitejä, jotka unelmoivat maailmanrauhasta, luonnon tasapainosta, köyhyyden vähentämisestä – suurista teemoista.  Monet unelmoivat myös työhön liittyvistä jutuista, firmansa menestyksestä, tutkimuksista, bisnesideoista, työyhteisön kehittämisestä, romaanin kirjoittamisesta. Uskoisin, että kaikki äidit unelmoivat myös lastensa hyvästä tulevaisuudesta.

    Äideillä on myös päiväunelmia, sellaisia joita ei uskoisi toteutuvaksikaan, mutta jotka helpottavat arjen painetta hetkeksi. Päiväunelmia voivat olla rakastajat, upeat talot, kartanot, veneet, samppanjaillalliset ja Karibian-matkat. Päiväunelmissa voi tapahtua mitä tahansa ilman, että ketään sattuu tai säästöt on kulutettu hujauksessa.

    Ihmisten unelmat ovat kiinnostavia siksi, että ne paljastavat paljon. Unelmat kertovat aina myös jotakin syvempää ihmisestä ja siitä, mitä hän tarvitsee, vaikka ne olisivat luonteeltaan kepeitä ja päiväunimaisia. Jos tahdot tutustua itseesi, voit kysyä itseltäsi, mistä tämä Karibia-unelma kertoo? Ja vieläkin tärkeämpää: miten se toteutuu jo arjessani? Miten siitä voisi saada ripauksen mukaan tähän päivään?

    Monesti unelmointia pidetään haihatteluna. Unelmat antavat kuitenkin kertoa vihjeitä ja vinkkejä siitä, mitä tarvitsemme. Ihmiset eivät vain ole usein tietoisia omista syvistä unelmistaan, niistä, jotka kuiskaavat olemassaolostaan päiväunelmien muodossa. Esimerkiksi rahasta haaveilu ei vielä kerro syvästä unelmasta, se kertoo enemmänkin tarpeesta saada vaikkapa turvallisuutta, tunnustusta tai tavaroita. Rahan saaminen voi helpottaa hetkeksi, mutta syvää unelmaa se ei kuitenkaan toteuta.

    Syvät unelmat tulevat esiin vasta silloin, kun olemme vähemmän peloissamme tai huolissamme (rahasta, maineesta, lasten tulevaisuudesta, ilmastonmuutoksesta). Syvät unelmat liittyvät usein mielenrauhaan tai merkityksellisyyteen. Tahtoisimme hyväksyä itsemme ja riittää itsellemme. Tahtoisimme tehdä työtä, joka tuntuu itselle oikeanlaiselta. Tahtoisimme levollisuutta perhe-elämään ja kumppanuuteen. Tahtoisimme toteuttaa itseämme rakentaen, maalaten, laulaen tai kokaten.

    Minä unelmoin usein vapaista hetkistä, sellaisista, joina ei tarvitse tehdä mitään. Olen puristamalla puristanut niitä kalenteriin. Viime aikoina olen havahtunut siihen, että minulla todella välillä onkin vapaata aikaa. Ei yhtään merkintää kalenterissa koko iltapäivälle. Eri asia on, antaako tämä vapaa aika sitä, mitä siltä toivon. Unelmaani tutkaillessani tajuan, että en niinkään unelmoi vapaista hetkistä, vaan vapauden tunteesta, siitä, että ei tarvitse tehdä mitään vaan voi vain olla. Tämä tunne ei kuitenkaan löydykään kalenterista vaan omasta mielestäni.

    Hassua kyllä, tavoitan parhaiten tämän tunteen puuhaillessani jotakin pientä, vaikka puutarhassa tai keittiössä. Kaipaamani vapaus ei olekaan täydellistä tekemättömyyttä vaan vapautta omien ajatusteni piinaavasta käskystä koko ajan tehdä jotakin luovaa, hyödyllistä, analyyttistä tai tuottavaa. Kaipaan oikeastaan sitä, että ei tarvitse saada aikaan tai olla parempi.

    Kulttuurimme yrittää välillä sanella meille, mitä muka voisimme tehdä ja mistä on sallittua unelmoida. Onneksi tämä asetelma on muuttumassakin. Viisikymppinen äiti voi hyvin unelmoida benji-hypyistä, it-firman perustamisesta, mimmiliigassa pelaamisesta tai hevilaulajan urasta sen sijaan, että hän järjestäisi vastaavia aktiviteetteja lapselleen (joka ehkä tosiasiassa tahtoisi vain olla kotona lukemassa kirjaa). Onkin hyvä olla tietoinen siitä, etteivät syvät unelmat katoa ihmisestä, kun hän vanhenee. Ellei anna niille aikaansa ja huomiotaan, voi olla että alkaa yrittää toteuttaa niitä lastensa kautta.

    Minä tartuin unelmaani musiikin tekemisestä 38-vuotiaana. Olin harrastellut vuosien varrella yhtä ja toista musiikillista, mutta havahduin jossakin vaiheessa siihen, etten ole koskaan soittanut bändissä. Silloin kun olin teini, ei pienessä kotikunnassani ollut bändikouluja ja ainoat mahdolliset bändikaverit soittivat death-metallia poikaporukalla. Minussa kuitenkin eli täyttymätön unelma, 15-vuotias tyttö sisälläni etsi kanssamuusikoita.

    Pohdintojen ja erinäisten kipeidenkin vaiheiden jälkeen päätin uskaltaa, vaikka olin kauhusta kankea. Se ei ollut ihan helppoa. Monet tutut sanoivat, että nyt on lasten vuoro tehdä asioita, enhän minä enää mitään oppisi. En kuitenkin saanut asialta rauhaa. Hain Seurakuntaopiston musiikkilinjalle, pidin osa-aikavapaata töistä ja pian soitin kitaraa lavalla minua parikymmentä vuotta nuorempien laulajien, basistien, rumpalien ja kosketinsoittajien kanssa. Matkan varrella minua moneen kertaan kauhistutti ja hävettikin. Totuus kuitenkin on, että bändiin pääsee, kun opettelee soittamaan ja on kiva tyyppi, joka tulee paikalle treeneihin ja hoitaa oman osuutensa. Paljon vähemmän on kiinni iästä ja naamataulusta, kuin mitä luulisi.

    Soittaminen taas on tasapuolisen vaikeaa kaikille, taitavimmillekin. Sitä oppii vain treenaamalla. Yksi musiikkiopintojeni tärkeimmistä, unelmiin liittyvistä läksyistä oli, että taidot karttuvat tekemällä pienin askelin. Harjoitus tekee mestarin ja mestari treenaa aina. Ikä on vain tekosyy. Isoäitikin voi oppia soittamaan, kun alkaa harjoitella. Mitä luulet, että ammattimuusikkokaverini tekevät juuri nyt? Veikkaan, että elleivät he ole keikalla tai roudaamassa keikkaa varten, he ovat harjoittelemassa.

    Myöhemmin musiikkiunelmani ovat vieneet minut myös kirjoittamaan omia lauluja ja opiskelemaan yhteisömuusikoksi Metropolia ammattikorkeakoulussa. Niitä kokemuksia en vaihtaisi pois. Olen oppinut todella paljon itsestäni ja siitä, mikä kaikki on mahdollista, kun ei usko niitä sisällään olevia ääniä, jotka yrittävät olla unelmien tiellä. Musiikkiunelmat ovat tuoneet mukanaan monta julkista mokaa (treeneissä ja lavallakin), mutta ennen kaikkea riemukkaita kokemuksia musiikin voimasta ja yhdessä tekemisestä.

    Uskon myös, että vaikka kitaroita kantava ja autotallissa treenaileva äiti ei välttämättä ole teinin mielestä se kaikista tavallisin mutsi, esimerkkini kertoo myös lapsille, että koskaan ei ole liian myöhäistä toteuttaa unelmaansa. Se kertoo myös, että äidit ovat omanlaisiaan persoonia ja voivat tehdä muutakin kuin passata lapsia tai raataa töissä. Ehkä se kertoo jälkikasvulleni myös siitä, että tärkeintä on aloittaa tänään. Aina voi edetä pienin askelin. Unelmiensa toteuttamisesta vastaa vain ihminen itse.

    Teksti: Taina Laane. Blogi on ote Äidinhoitokirjasta. Kirja tarjoaa myötätuntoisia ajatuksia äideille arjen keskellä. Lue lisää. Äidinhoitokirjan on kustantanut Kirjapaja (2019).